Aktivointia vai passaamista?

Helteisen kesän tunnelmissa tekee mieleni heittää ilmaan kuuma peruna ja kysyä: Kuinka paljon me aikuiset; projektityöntekijät, työnantajat, ohjaajat, viranomaiset ym. omilla toimillamme mahdollistamme nuorten uusavuttomuuden kehittymistä?

Aihe on pyörinyt mielessäni viimeiset puoli vuotta, siitä saakka kun luin Aamulehden mielipidekirjoituksen Entä jos mikään ei kiinnosta nuorta? Erityisesti olen maistellut sanaa curling-viranomaiset, jonka yksi ensimmäisistä kommentoijista heittää ilmoille:

”Kun selviää curling vanhemmista tulee curling viranomaiset, jotka pitävät huolta että nuori osaa hakea kaikki tuet ja sitä sun tätä.”

Tällä viikolla asia aktivoitui keskustellessani erään nuoria rekrytoivan henkilön kanssa. Hän kertoi esimerkiksi sellaisesta yleistyneestä tavasta, että kun nuoren kanssa sovitaan puhelimessa haastatteluajankohta, nuori pyytää lähettämään sen vielä tekstiviestillä. Pieni asia sinänsä, mutta samanlaisia kokemuksia jaettiin mm. eräässä alkuvuoden seminaarissa. Siellä keskustelua herätti esimerkiksi se, että kouluista kuskataan nuoria työssäoppimispaikoille, jotta he ylipäänsä tulisivat paikalle. Heräsi kysymyksiä, ovatko nuoret ylipäätään valmiita työelämään tullessaan työharjoitteluun.

Vanhustyön Trainee (ELY) -ohjelmaan kuuluva kahdeksan viikon mittainen perehdytysjakso pyrkii vastaamaan juuri näihin haasteisiin, tarjoamaan nuorelle realistisen näkemyksen työelämän vaatimuksista ja käytännöistä. Sen kehittämiseksi, ja koska ohjausosaaminen ja sen kehittäminen on muutenkin sydäntäni lähellä, kuulisin mielelläni muiden nuorten kanssa työskentelevien (ja nuorten itsensä!) mielipiteitä ja kokemuksia aiheesta. Miten tukea nuorta eteenpäin löytäen hänen omat voimavaransa sen sijaan, että tekee asiat hänen puolestaan?

Mainokset